Aika rientää.. Halua olisi ollut kirjoittaa tässä välillä jo monta kertaa, mutta aika ja jaksaminen olleet vähissä. Mutta jospa se taas tästä kun alkuun pääsen.

Taisin luvata viimeksi kirjoittaa Janin karkailusta. Janilla on vauhtia riittänyt siitä asti kun liikkeelle lähti. Janin ollessa alle/yli 2v oli meidän arki sen verran rankkaa että ne ajat ovat "yhtenä puurona" jossain muistin sopukoissa. Muistan että Jani oli todella vilkas, puhetta ei ollut, oli todella vaikeasti ohjattavissa ja kontaktissa noin muutenkin. Me ei ymmärretty Jania, eikä Jani ymmärtänyt meitä, eikä sitä mitä me häneltä "halusimme". En tiedä että enkö yksinkertaisesti jaksanut enää tuossa vaiheessa "omin päin" alkaa etsiä tietoa mistä kenties olisi kyse vai enkö vaan tajunnut että olisin niin voinut tehdä. Mutten ainakaan tajunnut miettiä mitä voisi kokeilla että arki olisi Janin kanssa ollut helpompaa. Näin jälkeenpäin olen joskus ajatellut, että olinpa "tyhmä" kun en tajunnut alkaa kommunikoida Janin kanssa muutenkin kuin puheella; siis esineillä ja kuvilla, mutta ei sitä vaan siinä arjen pyörityksessä vaikean lapsen kanssa väsyneenä tajunnut.

En edes muista milloin ja millainen ensimmäinen karkailuyritys oli. Vuosien mittaan niitä on riittänyt; kotipihasta, päiväkodin retkillä, koulun pihalta. Välillä saattaa olla pitkiäkin aikoja ettei kertaakaan yritä karkuun ja sitten sitä taas juostaan.. eli se asian arvaamattomuus on se haaste Janin kanssa. Aina kun alkaa jo vähän luottaa, niin sitten saan taas kunnon opetuksen ja muistutuksen asian suhteen. Janilla on myös vaarantajunpuutetta joka esim. karkailutilanteissa näkyy niin, ettei Jani tajua varoa autoja. Karkailu on Janille eräänlainen leikki --> katsoo lähteekö kukaan perään ja saako häntä kiinni. Jos joskus voisikin tehdä niin, ettei lähtisi perään, näkisi tulisiko itse takaisin. Suuntavaisto Janilla on erittäin hyvä, joten eksymistä en ensimmäisenä pelkäisi, mutta ne liikenteen vaarat. Sekä se muukin arvaamattomuus jos Jani vaikka keksisi lähteä uimarannalle tms.

Jani osaa myös katsoa sopivan hetken, milloin kannattaa karkuun yrittää. Muistan kerrankin, kun yritin pihassa haravoida. Ehdin ottaa haravan käteen ja muutaman vedon vetäistä. Välimatkaa meidän välillä oli pari metriä. Näin Jani ilmeestä, että nyt taas juoksisimme.. Jani juoksee kuin "ohjus" karkailutilanteissa, sen minkä jaloistaan pääsee. Tuollakin kertaa juoksin verenmaku suussa, enkä tiedä miten siinä olisi käynyt ellei esikoisemme Heidi olisi ehtinyt siihen Janin perään myös; Heidi sai Janin kiinni, tuntui kun olisi kasaan "lysähtänyt" siitä juoksemisesta ja säikähdyksestä.

Päiväkodin kirkkoretkellä Jani oli osannut myös "valita" oikean hetken karkaamiseen; hoitaja oli hetkeksi kääntänyt katseen toisaalle kun oli rattaiden jarrua avannut. Jani oli lähtenyt juoksemaan kirkon pihalta ja oikeastaan voisi sanoa että liikenteen sekaan kun hoitaja tavoitti vasta liikennevalojen jälkeen. En edes pystynyt kysymään tästä tapauksesta ihan tarkkoja yksityiskohtia kun tilanne niin hirvitti, mutta ymmärsin että oli kuitenkin kevyen liikenteen väylää juossut ja kadun ylittänyt liikennevalojen kohdalta jotka onneksi olivat kävelijöille sillä kertaa vihreät. Tuossa vaiheessa Janin kanssa ei oltu edes opeteltu liikennevaloja, nykyisin on, mutta sekin on sitten taas arvoitus että muistaako asian jos karkumatkalla olisi.

Janin kanssa olen todennut ettei koskaan pidä ajatella mitä Jani missäkin tilanteessa ajattelee; siis että ei Jani esim. lähde pimeällä karkuun kun ei ole sitä aikaisemminkaan tehnyt tms. Vaikka olen varmasti Janin paras "asiantuntija" näin monen vuoden jälkeen, niin minäkin teen arviointivirheitä joskus. Yksi "paha" karkaaminen olisi voinut johtaa ihan mihin tahaansa ilman naapurin apua ja sekin sai alkunsa vain parista arviontivirheestä.

Kaikista pahin tapaus sattui varmaan muutama vuosi sitten kun olimme alle kouluikäisten autististen lasten sopeutumisvalmennuskurssilla Joensuun Kuntohovissa. Se oli siis perhekurssi ja sinä päivänä retkipäivä. En enää muista mikä se retken kohde oli, mutta jonkun hevostallin yhteydessä. Siellä oli mahdollista ratsastaa, kuvasuunnistusta, ulkoilua yleensä. Jäin katsomaan Heidin ratsastamista ja toiset meidän perheestä sekä Janin lähihoitaja läksivät kävelemään sitä kuvasuunnistusreittiä. Reitti kulki jossain vaihessa rannalle. Janin lähihoitaja kysyi että onko Jani mennyt koskaan luvatta veteen. Make (siis mieheni ja lastemme isi) ehti siihen vastata ettei ole mennyt.. Jani siis kuljeskeli siellä rannalla ja yhtäkkiä lähti juoksemaan kohti laituria, laiturille... Onneksi laituria pitkin juostessaan tajusi kiertää mattojen huuhtelua varten olevan aukon, jos siitä olisi pudonnut, olisiko laiturin alla pimeässä Jania pystynyt pelastamaan. Jani siis kiersi sen aukon, juoksi edelleen pitkin laituria ja järveen.. Make hyppäsi perään. Jani oli siinä vaiheessa ehtinyt räpiköidä itsensä pinnalle mutta uimataidottomana ei siinä kauaa olisi pystynyt olemaan. Paikka oli vielä laivareitin varrella, niin syvä ettei aikuisellakaan siis jalat pohjaan yltäneet. Maken taskussa ollut kamera ei tykännyt siitä "vesipesusta" ja Janilla hattu hävisi mutta onneksi kaikkein tärkein pelastui. Seuraava yö meni valvoessa ja taisi se tapaus muitakin kurssilaisia ja ohjaajia järkyttää. Jani varmaan vetäisi vettä sisälle kun sairastui vähän leiriviikon jälkeen keuhkoputken tulehdukseen. Vieläkin tämän muisto herkistää..

Myös korkeat paikat ovat kiehtoneet Jania ja aiheuttaneet vaaratilanteita; tikkaat ovat olleet kiinnostuksen kohteena, autojen katoille ja puupinojen päällä kiipeily. Onneksi viime aikoina autot on jättänyt rauhaan. Puupinot osaan jo arvioida, missä voin antaa Janin kävellä/kiipeillä. Voihan se vahinko sattua tietysti missä vaan, mutta tietyllä tavalla on pakko ollut oppia luottamaan Janiin tai hulluksi olisin jo kauan aikaa sitten tullut. Jani on onneksi ketterä ja karkea motorikka "halussa". Tikkaat kiinnostaa Jania edelleenkin toisinaan; niihin on Make kiinnittänyt vanerilevyt esteeksi. Ne eivät tosin Janin menemistä kokonaan estä, mutta hidastavat ainakin sen verran että ehdin puuttumaan tilanteeseen.

Jani täyttää nyt siis lokakuussa 8v. Karkailutaipuvaisuutta edelleen. Koti-, koulun- ja muun vastaavan paikan pihan ulkopuolella, myös parkkipaikoilla, kaupassa jne. Janin kanssa liikutaan koko ajan käsi kädessä. Myös valjaat Janille on hommattu, mutta harvoin niitä kuitenkin käytetään; lähinnä "hätätapauksissa" jos Jani on todella levoton tai uusien ihmisten kanssa liikkuessa. Pihassa Jani leikkii jatkuvassa valvonnassa, mutta tietenkin ilman että koko ajan pitäisimme häntä kädestä.

Yritän palata nyt mahdollisimman pian asiaan. Seuraava aihe on jo suunnitteilla, mutta en vielä paljasta sitä..